sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Muistoja peräkontista

Kielijuttuni "Muistoja peräkontista", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Peräkontti on noussut viime päivinä otsikoiden ja somehuudon keskiöön. Eikä ihme, sillä ei ole (luultavasti) ihan tavanomaista, että valtiosihteeri matkaa peräkontissa välttyäkseen toimittajien piiritykseltä.
                      Kohun keskellä on muistutettu, että peräkonttiin on liittynyt traagisempiakin tapauksia. Vuonna 1978 Italian entinen pääministeri Aldo Moro löytyi pitkään kestäneen kidnappauksen jälkeen Renaultin takakontista terroristien murhaamana.
Kidnappausta seurattiin tarkkaan Suomenkin mediassa. Minä olin Moron tapauksen aikaan alakouluikäinen enkä juuri seurannut maailmanpolitiikkaa.
Itse traagisen tapauksen sijaan minulle jäi mieleen, että meillä oli kaverien kanssa tapana tervehtiä näin: ”Moro!” johon toinen vastasi ”Aldo Moro!” tai hieman töykeämmin ”Aldo Moro on jo kuollut!” Aldo Moron kohtalona oli siis päätyä paitsi murhatuksi myös lentäväksi lauseeksi lasten tervehdyksiin.
Alakouluikäisen vinkkelistä huudahdus ”Aldo Moro!” merkitsi suunnilleen samaa kuin ”Nano Nano!” Nano Nanohan oli tervehdys, jota Robin Williamsin esittämä avaruusolento käytti 1970-luvun lopussa Suomessakin pyörineessä sarjassa ”Ystäväni avaruudesta”. Tervehdykseen liittyi myös tietynlainen käsimerkki, joka oli aivan pakko opetella.
Kun alkaa ajatella tarkemmin, koko lapsuuteni 70-luku oli täynnä lentäviä lauseita ja sanontoja. Kun joku tuli kunnolla narratuksi, oli tapana sanoa ”Heti luuli, kumihuuli!”
”Suomi on vapaa maa!” Näin perusteltiin, kun joku moitti vaikkapa sääntöjen muuttamisesta kesken leikin. ”Äitis oli, kun sua synnytti”, vastattiin haukkuihin.
Ja kun joku kysyi kaveria etsiessään ”Mis Marja on?”, vastattiin ”Miss Marjaa ei oo vielä valittu”. Kellonaikaa kysyessä sai usein vastaukseksi ”karvaa vaille nahka”.
Sanat vievät muistoihin. Minut Aldo Moro vie kotilähiön pihalle leikkimään kirkonrottaa. Nano Nano heittää mittailemaan ala-asteen käytäviä sinipunaisissa verkkareissa puoliksi imeskelty avainkaulanauha hampaisiin kolahdellen.
Nykylapset tuskin tietävät Aldo Morosta mitään. Voi olla, ettei heille aukea edes ”karvaa vaille nahka”, aika kun on nykyisin tapana tarkistaa kännykän näytöltä.
Yhtä vaikeaa meidän 70-luvulla syntyneiden on ymmärtää nuorten lyhenteitä pursuavaa kieltä. Kun 14-vuotias poikani tekstaa minulle ”FSAG” tai ”IDK”, joudun miettimään, mistä on kyse.
Kieli rakentaa identiteettiä. Sanonnat, joita olemme käyttäneet lapsina, sijoittavat meidät auttamattomasti tiettyyn sukupolveen ja aikaan. Peräkontista liikkeelle lähtenyt assosiaatio muistutti, että olen identiteetiltäni vahvasti seiskytlukulainen.
Sukupolveen katsomatta tervehdinkin kaikkia iloisesti: ”Aldo Moro!”


 
Recess. Sekatekniikka samettipaperille 2017.