torstai 10. toukokuuta 2018

Sheraton Buenos Aires, 22. kerros




En tahdo tavallista elämää
En tahdo sellaista, etten olekaan Buenos Airesin Sheratonin 22. kerroksessa 
katsomassa, miten Atlantti liplattelee
Vaan olenkin keittiössä
tekemässä laskuvirhettä kahvin mittaamisessa
niin että siitä tulee mustaa ja kitkerää
ja tiskiallas on täynnä likaisia paistinpannuja
vaikka voisin tilata luksusaamiaisen sviittiini huonepalvelusta.
Ne laittavat mukaan aina jonkun kukan.
Ruusun yleensä, vaikka joskus
pidän enemmän pioneista.
En tahdo, että sokeriton mysli on loppu
enkä olekaan juomassa vastapuristettua appelsiinimehua kristallilasista
kun aivan yhtäkkiä huoneen oven alta liukuu paperilappu, viesti ihailijalta vastapäätä
En tahdo, että pitää viedä roskat, roskakatos oli eilen remontissa
niin että niitä pusseja on kertynyt
En tahdo tavallista elämää.
Pistäisinkö palaset uusiksi.

Past cherry blossom time. Pastelli samettipaperille 2018.









lauantai 5. toukokuuta 2018

Ei niin synkkä yksinpuhelu

Kielijuttuni "Ei niin synkkä yksinpuhelu", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Mihis mä laitoinkaan sen kännykän taas? No nyt tää printteri jumittu! Laitoinksmä sen kasetin väärin? Mitä mä nyt edes olin tekemässä? Voi h*****ti, taasko mä sössin tän?
                      Ai kenellekö juttelen? Itselleni tietenkin. Viime vuosina, kun olen tehnyt kotona yksin töitä, olen alkanut höpistä puoliääneen niin, että siitä voi sanoa tulleen jo tapa.
                      Sen lisäksi, että etsin ääneen kännykkääni, käyn joskus myös kiivaita väittelyitä itseni kanssa. Kertaan tilanteita, joissa olisi pitänyt sanoa jotain, mikä on jäänyt sanomatta. Perustelen asioita kuvitteelliselle keskustelukumppanilleni.
                      Itsekseen puhumista on usein pidetty hulluuden merkkinä. Jos julkisesti puoliääneen mutiseva ihminen on hieman kummallinen, kovaan ääneen puhuva tai huudahteleva ihminen on jo selkeästi sekaisin ja pelottavakin. Itsensä hallitseva aikuinen ihminen osaa istua mykkänä bussissa ja antaa ajatusten pyöriä vaiennettuina pään sisällä.
                      Minun tapani höpistä itsekseni on jo tullut siihen pisteeseen, että huomaan äännähteleväni julkisestikin. Usein kyse on tilanteista, joissa puhisen puoliääneen jotain mokaani.
                      Itsekseen ääneen puhuminen on ihmiselle luontainen piirre. Kaksi merkittävää psykologia, sveitsiläinen Jean Piaget (1896–1980) ja valkovenäläinen Lev Vygotsky (1896–1934) havaitsivat aikoinaan, että leikki-ikäisille lapsille on tyypillistä ns. egosentrinen puhe. 
Egosentrisellä puheella lapsi ohjaa itseään, se auttaa häntä suunnittelemaan ja hallitsemaan toimintaansa: ”Nyt Onni ajaa mopoa”, ”Ida menee potalle”. Egosentrinen puhe häviää tavallisesti kouluikään tultaessa ja toiminnanohjaus sisäistyy, se alkaa perustua sisäiseen puheeseen. 
Missä vaiheessa käy niin kuin minun tapauksessani, että eräänlainen egosentrinen puhe palaa? Sen luonne on tosin hieman muuttunut: kyse ei ole niinkään toiminnanohjauksesta kuin toiminnan kommentoinnista. 
Onko itsekseen puhumisen paluussa kyse taantumisesta? Onko syytä olla huolissaan? Ei ole, sanovat asiantuntijat.
Itsekseen puhumisen sanotaan selkiyttävän ajattelua. Asioiden puoliääneen pohtiminen voi tuoda avoimiin kysymyksiin päänsisäisiä pohdintoja nopeamman ratkaisun. Puhelinkin saattaa löytyä helpommin. Itsekseen puhuminen saattaa myös ruokkia luovuutta. Kirjoittaja huomaa tekstinsä piirteet tarkemmin, kun kuulee sen ääneen ajateltuna. Itse olen huomannut, että esimerkiksi numeroyhdistelmien puoliääneen höpiseminen auttaa niiden muistamisessa. 
Itsekseen puhumista ei siis nykytiedon valossa pidetä pahana. Kovaääninen höliseminen julkisissa tilanteissa ei silti edelleenkään taida olla yleisesti hyväksyttyä. Kuiskaankin lopuksi hiljaa: Tähän tulee nyt piste.

Un ange passe, kollaasi samettipaperille 2018.



                      


tiistai 24. huhtikuuta 2018

Etsi kolme eroavaisuutta


Etsi kolme eroavaisuutta:

Ne:
Kolme mummoa
Kolme Marimekon cross body -käsilaukkua olalla
Kolmet parit Versacen auringossa tummentuvia kaksiteholaseja
Kolme ystävätärtä tyttökouluajoilta
Herttoniemen asemalaiturilla
Ääntä: rupattelua siitä, olisiko
suuntana EMMA

Se:
Minä 
Yksi vetokärry
Yhdet aurinkolasit otsalla
Herttoniemen asemalaiturilla
Ääntä Spotifysta
S u u n t a n a - - -

Soolo. Puupiirros 2018.


torstai 12. huhtikuuta 2018

Maailman neljänneksi kaunein kieli

(Kielijuttuni "Maailman neljänneksi kaunein kieli, julkaistu useissa sanomalehdissä.)

Joskus sitä havahtuu kuuntelemaan omaa kieltään ja puhettaan – ja järkyttyy. Minulle kävi näin hiljattain, kun olin luennolla, jolla oli läsnäolopakko. Kun läsnäololista päätyi viimeisenä minun pöydälleni, varmistin vielä, että se on kiertänyt kaikilla. Kysymykseni ”Kiersikstääläsnänololista?” jäi resonoimaan päähäni, ja olin melkein havaitsevinani hymynkareen ei-suomalaisten osallistujien suupielissä.
Kielten kauneudesta tai rumuudesta nousee aina silloin tällöin keskustelua. Suomi ei äineen, öineen, yineen, särähtävine ärrineen ja kaksoiskonsonantteineen ole tavallisesti listan kärkipäässä. Länsimaisesta vinkkelistä arvioituna italia on yleensä pitänyt johtosijaa.
Aikoinaan kerrottiin kuitenkin, että suomi oli sijoittunut kielten kauneuskilpailussa toiseksi, heti italian jälkeen. Suomen kilpailulause oli tarinan mukaan ollut äänneasultaan leppeä ”Aja hiljaa sillalla”. Valinta on ollut varmasti viisas. Voi nimittäin olla, että esimerkiksi ”Älä rääkkää sitä kääkkää! En mä rääkkääkään”, ”Järvi on ehkä lämpimämpi” tai muut kielemme klassikot olisivat sijoittuneet aavistuksen verran huonommin.
Suomen suhteellista rumuutta pidettiin taannoin syynä toistuville euroviisutappioillemme, aikana jolloin kaikkien maiden piti osallistua laulukilpailuihin omalla kielellään. Varmaksi voittajaksi veikattu ”Eläköön elämä ja yö” ei kovin monta pistettä tainnut raadeilta kääriä. Aivan valtaisaa menestystä ei tosin meille ole tuonut englanniksi laulaminenkaan.
Suomalaiset runoilijat ja lauluntekijät ovat kommentoineet kielemme ihanuutta moneen otteeseen. ”Jos sais heittää ärrän, ässän, koot ja aat ja uut v*****n – tekisin sen heti”, laulaa Ismo Alanko kappaleessaan ”Rakkaus on ruma sana”. Jukka Vieno taas tunnelmoi ääkkösillä kappaleessaan ”Ääliö älä lyö, ööliä läikkyy.”
Viime aikoina suomi näyttää saaneen uutta yllättävää nostetta siipiensä alle. The Culture Trip -sivusto nostaa suomen neljänneksi kauneimmaksi kieleksi koko maailmassa. Sen edelle menevät vain italia, arabia ja länsiafrikkalainen wolof.
Sivustolla kerrotaan, että J.R.R. Tolkien on ottanut suomesta mallia kehitellessään Taru sormusten herrasta -teoksensa Quenia-haltiakieltä. Haltiakielimäiselle suomelle ominaista on lumoava intonaatio ja staccatomainen äänneasu, joka sopii ällistyttävän hyvin runouteen ja reggaemusiikkiin. Plussana mainitaan myös, että mikään muu kieli maailmassa (ehkä viroa lukuun ottamatta) ei muistuta suomea.
Kielten kauneuslistaukset ovat tietenkin lähinnä kepeää hassuttelua, kauneus kun on kuulijan korvassa. Mutta lämmittäähän hyvä sijoitus silti. Olo on äkkiä lämpimämpi.
Generation-long weather. Sekatekniikka kankaalle 2018.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Ruvetaanpa kinkimään!

(Kielijuttuni "Ruvetaanpa kinkimään", julkaistu useissa sanomalehdissä.)

Suomen kielipä onkin ihana! Ihanaksihan sen tekevätkin juurikin liitepartikkelit, niillähän voikin nimittäin olla moniakin merkitysvivahteita.
                      Yksi suomen kielen erityispiirteistä on liitepartikkelien käyttö. Liitepartikkeleita ovat esimerkiksi -kin, -kaan, -kään, -han, -hän, -pa ja -pä. Ne tuovat tekstiin helposti sävy- ja merkitysvivahteita. Joskus partikkeleita tulee viljeltyä liiaksi, kuten karmaisevassa aloituksessani edellä. Ilmiötä kutsutaan kinkimiseksi.
Liitepartikkeleiden merkitys ja sävyvivahteet eivät aina ole selviä. Päätteet -kin, -kaan ja -kään ovat melko selkeitä, kun ne liittyvät substantiiviin. Usein niillä on tällöin lisäävä merkitys: ”Pirkkokin on hyvä opettaja” vihjaa, että joku muukin Pirkon lisäksi on hyvä opettaja. ”Pirkkokaan ei ole hyvä opettaja” taas antaa ymmärtää, että joku muukaan ei ole hyvä opettaja. ”Pirkko on hyvä opettajakin” tarkoittaa, että Pirkko on jotain muutakin kuin (hyvä) opettaja.
                      Kun -kin, -kaan ja -kään liittyvät verbiin, on vaikeampaa selvittää, mitä tarkoitetaan: ”Pirkko onkin hyvä opettaja” ei ole yksiselitteinen. Se voi merkitä esimerkiksi hämmästystä: ”On yllättävää, että Pirkko on hyvä opettaja”. Toisaalta se voi merkitä muutakin: ”Kuten tiedämme, Pirkko on hyvä opettaja.”
                      Kun soppaan lisätään liitepartikkelit -pa ja -pä, ollaan syvemmällä merkityssuossa. Mitä tarkoittaa esimerkiksi ”Pirkkopa onkin hyvä opettaja”? Liitepartikkelit
-pa ja -pä voi lisätä myös verbiin: ”Onpa Pirkko hyvä opettaja!” Tällöin huudahdukseen voi sisältyä ihmettelevää ihailua (jollei ole kyse ironiasta).
                      Hankalaksi heittäytyy myös liitepartikkeli -han, -hän. ”Pirkkohan on hyvä opettaja” voi merkitä, että tunnemme Pirkon opettajantaidot. Kun virkkeeseen lisätään partikkeli -kin, merkitys voi muuttua: ”Pirkkohan onkin hyvä opettaja” on monitulkintaisempi. Se voi tarkoittaa, että Pirkon taidot ovat jo ennalta tuttuja – tai että ne ovat meille uutta.
                      Kääntäjänä pähkäilen usein liitepartikkelien merkityksiä. Aina ei ole helppoa tapaa ilmaista niiden vivahteita toisella kielellä. Olen kuitenkin hyvässä asemassa, koska äidinkieleni on suomi. Toisin on kielenoppijoiden laita.
                      Milka Toikko on selvittänyt pro gradu -tutkielmassaan kielenoppijoiden liitepartikkeleiden käyttöä. Kehitys alkeista ylimmälle osaamistasolle on selkeä. Mitä edistyneempi oppija on, sitä enemmän hän käyttää liitepartikkeleita. Ylemmilläkään tasoilla partikkeleiden käyttö ei ole kovin monipuolista, vaan niitä käytetään usein samoissa merkityksissä.
Vasta äidinkielenomaisella tasolla partikkeleiden käyttö muuttuu luontevaksi. Silloinkaan monikaan ei kuitenkaan äidy kinkimään.


Collector's pride. Sekatekniikka paperille 56 x 76 cm, 2017.



lauantai 10. helmikuuta 2018

Kielisuihkussa

(Kielijuttuni "Kielisuihkussa", julkaistu useissa sanomalehdissä.)

Kasiluokkalaisella oli viime viikolla ruotsinkoe. Autoin lasta harjoittelussa, tenttasin deklinaatioita, kuulustelin konjugaatioita. Aika hankalaa tuntui olevan, vaati paljon pänttäämistä, ennen kuin koealueen asiat alkoivat painua mieleen.
                      Kuulustellessani hain ankkurikohtia, tilanteita, joissa lapsi olisi arkielämässään törmännyt sanoihin. Niitä tuli niukasti. Paremmin pärjättiin, kun löytyi jokin englanninkielinen vertailukohta. Ta on samaa juurta kuin take, ha samaa kuin have, äpple on ihan sama kuin apple, ja niin edelleen.
                      Havahduin miettimään omaa ruotsin aloitustani kauan sitten helsinkiläisenä seiskaluokkalaisena. Muistan, että kaikki oli tuttua ja hauskaa. Ruotsi ei ollut vieras aloittelijallekaan.
                      Umpisuomalaisessa kodissani viljeltiin sekakielisiä lauseita. ”Här finns vasikanpaistia, suomeksi soppalihaa”, sanoi mummu, kun ruokana oli lihasoppaa. ”Tyst moppe!” komennettiin lapsia olemaan hiljaa. ”Fint ska det vara fast trasorna hänga” oli äitini lempilausahduksia.
Kavereiden kanssa laskettiin: ”Elva, tolva, luppakorva.” Ja siihen aikaan katsottiin ihan kaikki, mitä telkkarista tuli. Ruotsinkielistä uutistenlukijaa matkittiin: ”Bästa tittare, paska kokkare.”
Tuttuuden tunteeseen vaikuttivat myös Helsingin kaksikieliset nimet: kadut, julkinen liikenne – kaikkialla oli ruotsia. Huomasin, ettei näin ollut kaikkialla, vasta kun muutin teini-ikäisenä Kuopioon.
Mutta palataan nykyhetkeen. Tahmeaa tuntuu olevan, sekä ruotsin pänttääminen että sen käsittäminen, miksi sitä pitää ylipäänsä päntätä.
Olisiko syynä yksinkertaisesti se, ettei ruotsille altistuta? Toisin on englannin laita, sitä tunkee tajuntaamme joka tuutista. Ei ole vaikeaa perustella, miksi englantia kannattaa oppia. Oppiminen sujuu sitä paitsi luontevasti ympäristössä, jossa kieli muutenkin ympäröi meitä.
Tarkkailin hiljattain tietoisesti Itämetron kielimaisemaa. Asemien nimet kuulutetaan suomeksi ja ruotsiksi, liikennelaitoksen tiedotteetkin näkyvät vähintään kahdella kielellä. Ihmiset istuivat kuulokkeet korvilla ja tuijottivat kännyköitään – ehkä englanninkielisiä videoita (niin kuin minäkin yleensä, mutta nyt jätin sen tekemättä). Tilaisuus altistua ruotsille jäi käyttämättä.
Kouluissa on hiljattain otettu käyttöön kielirikasteisen opetuksen käsite. Kielirikasteiseen opetukseen kuuluvat kielikylpyopetusta kevyemmät kielisuihkut, joilla oppilaita johdatellaan kieleen muun opetuksen lomassa. Ajatuksena on ”sujauttaa uusia sanoja muistiin leikin lomassa”, niin että kynnys oppia madaltuu.
                      Omasta puolestani toivotan tervetulleeksi uuden kielirikasteisen elämän ja kaikenkieliset suihkut – språkduschar !



Sudden urge to buy all the silk blouses in the spring collection. Mixed media on paper 2017.

torstai 18. tammikuuta 2018

Kihlaus



-       Me ei muuten sit oikeesti menty eilen illalla kihloihin, se sanoi.
Se etsi sukkia sängyn alta.

Mies tuijotti sälekaihtimia harmain silmin. 

Kahden viikon kuluttua se haki sormuksen asematunnelin kultasepänliikkeestä.
Se oli koruton. Kivetön. Jokin nimikin oli, kaiverrettuna sisäkierteeseen.
Se ei halunnut avata ja katsoa. 


Kun sormus putosi lähimmän ratikkapysäkin roskikseen, se ei päästänyt ääntäkään.

Death mask. Mixed media on handmade paper 2018.