perjantai 7. heinäkuuta 2017

Etuoikeutetun näkökulma

Kielijuttuni "Etuoikeutetun näkökulma", julkaistu useissa sanomalehdissä

”Äijä nyt vaa pitää kestää tää paska ja autistien hyökkäykset”, lohdutti nettikeskustelussa nuori mies herjauksen kohteeksi joutunutta ystäväänsä. ”Päivi Nerg on ihan autistinen”, kommentoi eräs keskustelija videota, jolla Nerg tapasi turvapaikanhakijoita.
                      Autisti, autismi, autistinen. Näyttää siltä, että näiden nimikkeiden käyttö haukkumasanoina on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Siinä, missä ennen puhuttiin hulluista ja ääliöistä, puhutaan nyt autisteista. Jo pidempään käytössä olleita sanoja, kuten kehareita ja vammaisiakin, keskusteluissa vilisee.
                      Kun haukkumasanoina käytetään nimityksiä, joilla tarkoitetaan lääketieteessä erilaisia neurologisia poikkeavuuksia ja muita vammoja, on kyse ableistisesta kielenkäytöstä. Ableismilla tarkoitetaan vammaisten ihmisten syrjintää.
                      Ableismi tulee englannin sanasta able, kykenevä. Kykenevän vastakohta on disabled, vammainen. Näkökulma on siis kykenevän, etuoikeutetun ihmisen.
                      Edellä kuvatun kaltaista lukiessa nousevat karvat pystyyn. Miksi huonoa käytöstä pitää kuvata juuri näillä sanoilla? Onko kyseessä vain ajattelemattomuus vai tahallinen vihamielisyys vammaisia kohtaan?
                      Selkeät ableismin muodot, joissa esimerkiksi sana autisti hyppää lukijan silmille, on helppo tunnistaa. Niihin on myös helppo puuttua, vaikka laittamalla kommentoijalle palautetta.
Ensimmäisen esimerkkimme nuori mies korjasikin palautteen perusteella kommenttiaan. Pyysi jopa ableistista kielenkäyttöään anteeksi.
Aina ableismi ei kuitenkaan ole näin selkeää ja helposti korjattavissa. Suurin osa siitä on niin hienovaraista, ettemme edes huomaa sitä.
Julkisia tiloja ei ole aina suunniteltu niin, että niissä huomioitaisiin erityistä tukea tarvitsevien tarpeet. Neuvot ja ohjeet on lähes poikkeuksetta suunnattu ns. normaaleille ihmisille.
Hiljattain oli keskustelua siitä, miten lasten pitäisi käyttäytyä ravintolassa. Julkkisbloggari oli suuttunut nähtyään, kuinka eräs lapsi suostui syömään noutopöydän antimista vain jäätelöä.
Bloggarin ajatukset suututtivat monia, mutta erityisen pahasti ne kolahtivat erityislasten vanhempiin. Blogi olikin selkeä esimerkki ableismista. Aistiyliherkkyyksistä kärsivän erityislapsen perheelle saattaa olla ponnistus ylipäänsä lähteä ravintolaan, puhumattakaan siitä, että lapsi pitäisi painostaa maistamaan kaikkea siellä.
Ableismi on myös syvällä kasvatuksessamme. Olen itse sitä sukupolvea, jota neuvottiin kääntämään katse pois, jos vammainen tuli vastaan. ”Älä tuijota” -neuvo pitää sisällään ableismin ytimen: on ”me” normaalit ja ”ne” vammaiset. Olisi aika päivittää neuvo 2010-luvulle: ”Katso silmiin, hymyile, tervehdi.”

Gelato. Sekatekniikka samettipaperille 2017.



                     
                       

                      

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Some-kehuja

Kielijuttuni "Some-kehuja", julkaistu useassa sanomalehdessä.

Siitä lähtien, kun aloin julkaista kuvia maalauksistani Instagramissa, olen ollut lahjakas, ehkä jopa nero. Tai ainakin niin kuviani kommentoineet amerikkalaisseuraajani ovat väittäneet.
Olen saanut monenlaisia kehuja: You’re so talented! (Olet niin lahjakas!) Brilliant! (Loistava!) I hope you know you’re a genius. (Toivottavasti tiedät olevasi nero.) Awesome work! (Mahtava teos!)
Oijoi, kyllä minun nyt kelpaa! Vuosia olen julkaissut somessa monenmoista, mutta vasta Instagram avasi kehujen taivaan.
Kehujen määrä ja laatu on kannustanut minua julkaisemaan töitäni entistä tiiviimmin myös Facebookissa, jossa kavereinani on suomalaisia tuttaviani. Mutta voi, kehujen saalis on jäänyt enimmäkseen laihaksi.
Suomalaiseen some-kehukulttuuriin tuntuu oman kokemukseni perusteella kuuluvan, että tykkää-napin painaminen on äärimmäinen kehu. Joskus joku saattaa laittaa tykkäyksensä höysteeksi vaikka sanat ”kivat värit”.
Suomalaista keskustelukulttuuria on tutkittu paljon, myös siinä mielessä, miten se vertautuu amerikkalaiseen. Keskusteluntutkija Marja-Leena Sorjonen on todennut, että suomalaisetkin kyllä kehuvat toisiaan. Eivätkä ainoastaan kehu, vaan usein myös tarkoittavat, mitä sanovat. ”Sulla on kiva paita” on kehu, joka tuntuu aidolta. Amerikkalaiseen kulttuuriin sen sijaan kuuluvat suuret, ehkä tyhjätkin, sanat ja mehevät kehut.
Yleistää ei toki pidä: suomalaisen ja amerikkalaisen keskustelukulttuurin sisällä on valtavasti vaihtelua. Lisäksi Suomessakin puhaltavat uudet tuulet, joita esimerkiksi juuri sosiaalinen media tuo mukanaan. Kehuminen ei ole enää noloa.
Omat pieneen otokseen perustuvat kokemukseni kuitenkin antavat viitteitä siitä, että meillä ollaan edelleen melko pidättyväisiä. ”Kivat värit” saattaakin olla suomalaisittain yhtä iso kehu kuin ”brilliant”.
Minulle on ollut suomalaisena hämmentävää ottaa vastaan kehuja. Otin ne aluksi liian vakavasti. Muotoilin kiittävää vastausta minuuttitolkulla, posket punaisina.
Kehujen vastaanottamistakin vaikeampaa oli itse opetella kehumaan muita Instagram-taiteilijoita. ”Awesome” ei ihan hirveän helposti äänny näiltä stereotyyppisen juroilta suomalaisilta huulilta.
Suomalaista kehukulttuuria pohtiessa tulevat ensiksi mieleen varoitukset ylpistymisestä. On muistettava, että kehujen kohde saattaa alkaa luulla itsestään liikoja. Tämähän on ollut suomalaisen kasvatuskulttuurin kulmakivi jo aikojen alusta.
Kehut saattavat myös kulua käytössä ja menettää tehonsa. Siksikin säännöstely on aiheellista.
Vai onko sittenkään? Asetan nyt itselleni tavoitteen: ryhdyn tästä lähtien kehutuhlariksi. Ihana lukija! Kiitos, että olet!
Setting an example. Sekatekniikka samettipaperille 2017.












sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaksisuuntaisia epäilyksiä

Kielijuttuni "Kaksisuuntaisia epäilyksiä", julkaistu useissa sanomalehdissä

”Suomalaishoitaja on nähnyt lähietäisyydeltä, millaista on olla Yhdysvalloissa ilman sairausvakuutusta. Hän epäilee, että kaikki hoidon tarpeessa pääsisivät sen piiriin, jos ns. Obamacare puretaan.” Näin kerrotaan lehtijutussa Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmään suunnitelluista muutoksista.
”Poliisi epäilee, että turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri sytytettiin tahallaan tuleen Helsingin Rautatientorilla”, uutisoidaan toisessa lehdessä.
Otsikoita lukiessa lehdenlukijan mieleen hiipii epäilys. Mitä esimerkkiemme hoitaja ja poliisi oikeastaan epäilevät? Pääsevätkö kaikki hoitoon vai ei? Sytytettiinkö leiri tahallaan vai ei?
Asiayhteydestä ja jutut tarkemmin lukemalla saa pian selville, että hoitaja arvelee, että hoidon tarpeessa olevat eivät pääse hoitoon. Poliisi puolestaan näyttää jutun perusteella uskovan, että sytyttäminen oli tahallinen teko.
Sama epäillä-verbi näyttää silti pelaavan epäilyttävästi kahden merkitysleirin pussiin. Mistä on kyse?
Epäillä-verbin käyttöä pro gradu -työssään tutkinut Jutta Salminen on todennut, että epäillä-verbiä on mahdollista käyttää suomessa myöntö- tai kieltosuuntaisena. Myöntösuuntaisena ”epäillä” ilmaisee sitä, että puhuja tai kirjoittaja arvelee jonkin olevan todennäköistä. Kieltosuuntaisena se taas ilmaisee, että puhuja tai kirjoittaja kyseenalaistaa epäilyksen kohteena olevan tapahtuman tai asian.
Kumpikin esimerkeistämme on siis periaatteessa ”oikein”. Poliisi vain käyttää epäillä-verbiä myöntösuuntaisena, kun taas sairaanhoitajan haastattelussa epäilys on kieltosuuntainen.
Epäillä-verbin tapauksessa lukijalle tai kuulijalle jääkin vastuu ottaa selvää, kummasta merkityssuunnasta on kyse. Asiayhteys tosin tavallisesti kertoo sen heti, ilman että pähkäilyyn tarvitsee käyttää tolkuttomasti aikaa. Esimerkiksi lause: ”Epäilen, että Suomen kesästä tulee kylmä” ei valitettavasti jätä mitään epäilyksen varaan.
Epäillä-verbin merkitys on kuitenkin tutkijan mukaan aikojen kuluessa muuttunut. Hänen mukaansa varhaisnykysuomessa verbiä käytettiin yleensä kieltosuuntaisena, kun taas nykysuomessa sen merkitys on tavallisesti myöntösuuntainen. Sairaanhoitajan lausunto pistääkin lehdenlukijan silmään juuri siksi, että siinä ilmaistu epäilys on nykykielessä merkityssuunnaltaan harvinaisempi.
Englannissa, josta niin mielellään otamme nykyisin mallia, epäillä-verbiä (to doubt) käytetään kieltosuuntaisessa merkityksessä. Lehdenlukijan mielessä saattaakin käväistä kysymys, olisiko kieltosuuntainen merkitys jälleen saamassa uutta ilmaa siipiensä alle ja olisiko rakkaalla maailmankielellämme englannilla sormensa pelissä. Epäilen vahvasti sitä.


 
The Juggler. Sekatekniikka samettipaperille 2017.







lauantai 22. huhtikuuta 2017

Paluita, mutta mihin?

Kielijuttuni "Paluita, mutta mihin?", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Nuorentava shampoo auttaa palauttamaan hiusten nuorekkaan kiillon ja sileyden.
Mindfulness palauttaa meidät todelliseen kotiimme, joka on tässä ja nyt.
Vanhemman läsnäolo lapsen elämässä on vähentynyt muun muassa sosiaalisessa mediassa vietetyn ajan vuoksi.
Lady Prelox on ensimmäinen naisille kehitetty tuote, joka palauttaa normaalin seksuaalisuuden.
Suomalaiset syövät yhdessä vähemmän kuin ketkään muut Euroopassa. Korjataan tilanne. Istahdetaan taas pöytään.
Let’s make America great again.
Palaaminen ja palauttaminen tuntuvat olevan aikamme avainsanoja. Palataan entiseen aikaan, jolloin kaikki oli paremmin. Palataan juurille, palataan normaaliin, palataan jonnekin, minkä olemme kadottaneet, palataan kotiin.
Palaaminen on kielellisenä valintana voimakas. Se sisältää ajatuksen, että on jotain, mihin palata. Onko todella näin?
”Nuorentava shampoo” kuulostaa kivalta, mutta tämän aikojen alusta maantienvärisen kaksihaaraisia vilisevän liimaletin pelastajaksi siitä tuskin on. Nuorekasta kiiltoa kun ei ole ollut ennenkään.
Sosiaalinen media voi todella viedä vanhemman huomiota. Mutta oliko ennenkään aikaa, jolloin vanhemmat olivat voimallisesti läsnä? Eräs mummo muisteli, kuinka imeväiset aikoinaan kapaloitiin maatöiden ajaksi laatikkoon ja työnnettiin sängyn alle. Pellolta palattiin parin tunnin välein imettämään. Siinä sitä oli vuorovaikutusta ja aktiivista läsnäoloa.
”Normaali” on käsite, joka pitää sisällään melkein kaiken tai sitten ei mitään. Se on yhtä vaikea määritellä kuin vaikkapa väri tai kauneus.
”Pöytään istahtaminen” voisi olla hyvinkin mukavaa, mutta mistä tulee ajatus, että aiemmin olisi istahdettu? Meillä kotona 70-luvulla ei sellaista sattunut muulloin kuin joskus jouluna.
Pahimmillaan kehotukset ”palata normaaliin” ja ”istahtaa taas pöytään” saavat lukijan kavahtamaan ja potemaan syyllisyyttä: Enkö koskaan olekaan ollut normaali? Mihin minun pitää siinä tapauksessa istahtaa ja palata?
Poliitikot ratsastavat mieluusti entisillä ajoilla. Trump pääsi valtaan lupaamalla palauttaa Amerikan suuruuden. Hän vetosi eritoten ihmisiin, jotka kokivat, että heiltä oli viety pois ne mahdollisuudet, jotka heille kuuluivat. Tai olisivat ennen kuuluneet.
Palauttaminen on ollut esillä viime aikoina traagisemmassakin merkityksessä. Suomesta on palautettu turvapaikanhakijoita vaarallisiin ja epävarmoihin oloihin.
Tätä kirjoitettaessa on otettu säilöön seitsenlapsinen perhe, joka aiotaan palauttaa Irakiin. Median tietojen mukaan perhe on ollut paossa kymmenen vuotta ja vain kolme lapsista on syntynyt Irakissa. Neljä lapsista siis palautetaan paikkaan, jossa he eivät ole koskaan olleet.
A spoonful of nostalgia. Pastelli samettipaperille 2017.