lauantai 26. elokuuta 2017

Kadonnutta deminutiivia etsimässä

Kielijuttuni "Kadonnutta deminutiivia etsimässä", julkaistu useissa sanomalehdissä.

Tämän kesän mansikkasato on jo ollutta ja mennyttä, ja se taisi jäädä tavanomaista laihemmaksi. Mustikatkin ovat jo menneet, päätyneet ehkä pakastimeen. Kesä lähenee loppuaan.
                      Herukoiden aika alkaa kuitenkin olla vasta parhaimmillaan, ja onneksi puolukoita löytää vielä pitkälle syksyyn.
                      Olen huono keräämään marjoja. Syön niitä mielelläni, mutta mättäille kyykkimään minua ei saa. En ole tullut isääni, joka ei ole koskaan tullut metsästä ilman täyttä ämpäriä.
Marjojen sijaan olen koko kesän etsinyt harmaata pahvikansiota. Kansio on reunoistaan hapertunut, ja sen kannessa on haalistunut liimalappu, jossa lukee ”Marjukan oma kansio”.
Isä teki kansion vuonna 1969, kun synnyin. Isäni on aina ollut järjestyksen mies. Kansioon laitettiin kaikki minua koskevat asiakirjat ja paperit: epikriisit, eskarikansio, ensimmäiset piirustukset. Oli siellä häkellyttävän pieni rannekekin, joka minulla oli sairaalavauvana.
Kansio on hävinnyt mystisesti, en tiedä, koska. Luulin löytäväni sen keväällä kellarista, kun muutimme. Kellari oli kyllä kattoon asti täynnä kaikenlaista roinaa, mutta kansiota ei vain löytynyt.
Kun opin lukemaan, ihmettelin, miksi kansion kannessa luki ”Marjukan oma kansio”. Kuka oli Marjukka? Miksi minulla oli hänen kansionsa? Minähän olen Marja!
Tänä niukkana marjakesänä heräsin miettimään yhteyttä Marjukan ja marjojen nimien välillä. Huomasin, että niin mansikka ja mustikka kuin herukka ja puolukkakin ovat itse asiassa marjukoita.
Kielentutkija Kirsti Aapalan mukaan kyse on deminutiivisista muodoista: kka-päätteellä ilmaistaan pienuutta. Sillä voidaan myös hellitellä. Isäni halusi siis laittaa kansion liimalappuun hellittelevän nimen: se oli pikku-Marjan kansio.
Aapalan mukaan mansikka olisi johdettu samasta sanavartalosta kuin manner tai mantu. Mansikka on siis pieni maan marja. Mustikan alkuperä on helpompi arvata: se tulee, hieman harhaanjohtavasti tosin, mustasta väristä.
Puolukka on johdettu sanasta puola. Se tarkoittaa marjaa kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Herukka taas tulee – arvatenkin – verbistä herua.
Kesän aikana olen kääntänyt ylösalaisin joka nurkan ja laatikon. Marjukan oma kansio pysyy hukassa, ja osa pikku-Marjan lapsuutta on mennyt sen mukana.
Isä on edelleen iskussa: jaksaa poimia maalla ämpäreittäin mustikoita ja puolukoita. Ämpärit ovat siisteissä riveissä, marjojen seassa ei ole roskia.
Minä yritän uskotella itselleni, että lapsuuden muistot säilyvät ilman kansioitakin. Muistin virkistämiseksi kaadan mukiin isän poimimia mustikoita ja maitoa, niin kuin Marjukka, pikku-Marjakin teki aikoinaan.
Faija siivoaa mustikoita, skissi luonnosvihkoon 2014.



lauantai 19. elokuuta 2017

Sadan vuoden avokatkolla


Ovessa palaa keltainen liikennevalo.
Keltainen liikennevalo, onhan se kumminkin keltainen

Ruusunen makaa siinä
juuttimaton jouhien signeeraus kummassakin poskessaan
EMOCLEW 
EMOCLEW

Aamuöisessä pölyvanassa
Kolmassadaskuudeskymmenesviidestuhannes Hesari napsahtaa ohimoon

Se kääntää taas kylkeä
näkee unta hyvästä haltiattaresta, siitä, joka sen tähän jätti
Saatanan narttu

Jätti tähän
Sadan vuoden laskuhumalassa
Ja sadan vuoden avokatkolla


Eikä se kuolemakseenkaan muista, miten noustaan itse ylös.

Cinderella's wristwatch. Mixed media 2016.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Helsinki, hiusvärini

Kielijuttuni "Helsinki, hiusvärini", julkaistu useissa sanomalehdissä.


Hiljattain uutisoitiin japanilaisista taiteilijoista, jotka keksivät tuoda markkinoille nimettömät värit. Sen sijaan, että värituubeissa lukisi, mistä väristä on kyse, tuubeihin on maalattu väriympyröitä, joita ei ole nimetty.
Taiteilijat perustelivat tuotettaan sillä, että värien luokitteleva nimeäminen rajoittaa. Nimeämättömät värit auttavat käyttäjiään näkemään värejä ja niiden yhdistelmiä uudella tavalla, jota luokittelu ei sumenna.
Japanilaistaiteilijoiden idea on mielenkiintoinen. Kun värejä ajattelee tarkemmin, on totta, että vaikkapa punainen ei ole mitenkään yksiselitteinen asia.
Paloauto on punainen, mutta punaisten kirjo paloauton punaisen ulkopuolella on valtava. On vaikea sanoa, mihin punainen päättyy ja mistä alkaa ruskea tai vaikka oranssi.
Taiteilijoiden kanssa samansuuntaisilla linjoilla ovat monet maaleja valmistavat tehtaat. Erään suomalaistehtaan sivuilla puutalojen ulkomaalaukseen tarkoitettujen värien sadat eri sävyt on värikartassa merkitty pelkästään numeroin.
Nimeäminen voi rajoittaa ajattelua sikäli, että sillä lokeroidaan asioita ja ilmiöitä luokkiin, jotka voivat tuntua tarpeettomankin ahtailta. Toisaalta nimeäminen auttaa monessa tilanteessa.
Olin viime viikolla mustekaupassa ostamassa tulostimeeni väriä. Laitteestani oli loppu magentan sävy. Kaupassa kuitenkin löysin haluamani sanomalla, että tarvitsisin sen punaisen kasetin.
Väreillä on myös voimakas symbolinen merkitys. Liikennevalot, kirkon liturgiset värit, jalkapallon varoituskortit ja lukuisat muut käyttöyhteydet ovat sellaisia, joissa värien nimeäminen ja luokittelu on olennaista.
Politiikassa värejä käytetään luokittelemaan eri ryhmittymiä. On puhuttu punaisista ja valkoisista, sinipunasta, punamullasta, punavihreästä kuplasta, sinisestä tulevaisuudesta. Poliittisiin väreihin kytkeytyy voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan, usein myös herjaavia merkityksiä.
                      Tuotteiden markkinoinnissa ja mielikuvamainonnassa värejä ja sävyjä osataan käyttää tehokkaasti. Eräs vaateliike myy kolmen sävyisiä kesämekkoja: vaalea ananas, metsämansikka ja himmeä orvokki.
Nimet uppoavat himoshoppailijaan kuin kuuma veitsi kesävoihin. Hän näkee itsensä liehumassa heinäpellolla himmeän orvokin värisessä unelmassaan. Samaa tehoa ei olisi, jos mekkojen sävyt olisi nimetty keltaiseksi, punaiseksi ja siniseksi.
Eräs hiusvärien valmistaja on vienyt värien luokittelun astetta pidemmälle: värit on nimetty kaupunkien mukaan. Oma sävyni on helppo muistaa, sillä se on nimeltään Helsinki. Päädyn hieman tylsästi Helsinkiin aina, vaikka joskus olisi suuri houkutus kokeilla Lissabonia, Pariisia tai vaikkapa Floridaa.
Black angel takes a day off, 2017.

                     

                     
                     

                     


torstai 27. heinäkuuta 2017

Mallu palaa

Hannu syntyi kultalusikka suussaan.
Kertulta meni kauan, ennen kuin se sai kiskottua sen pois.

Hessua ei suojanneet superpähkinät eikä merimiehen kaste
kun se sammui kuset housussa Tuomiokirkon portaille.
Eikä se, että sen kirkon portaat oli sen isoisovaari muurannut.

Mallu potee paloa palata runoon.

Varokaa! Asfaltin halkeamasta tunkee esiin marraskuinen voikukka.

Storm alarm by Lake Misunderstood. Akvarelli ja guassi paperille 2017.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Etuoikeutetun näkökulma

Kielijuttuni "Etuoikeutetun näkökulma", julkaistu useissa sanomalehdissä

”Äijä nyt vaa pitää kestää tää paska ja autistien hyökkäykset”, lohdutti nettikeskustelussa nuori mies herjauksen kohteeksi joutunutta ystäväänsä. ”Päivi Nerg on ihan autistinen”, kommentoi eräs keskustelija videota, jolla Nerg tapasi turvapaikanhakijoita.
                      Autisti, autismi, autistinen. Näyttää siltä, että näiden nimikkeiden käyttö haukkumasanoina on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Siinä, missä ennen puhuttiin hulluista ja ääliöistä, puhutaan nyt autisteista. Jo pidempään käytössä olleita sanoja, kuten kehareita ja vammaisiakin, keskusteluissa vilisee.
                      Kun haukkumasanoina käytetään nimityksiä, joilla tarkoitetaan lääketieteessä erilaisia neurologisia poikkeavuuksia ja muita vammoja, on kyse ableistisesta kielenkäytöstä. Ableismilla tarkoitetaan vammaisten ihmisten syrjintää.
                      Ableismi tulee englannin sanasta able, kykenevä. Kykenevän vastakohta on disabled, vammainen. Näkökulma on siis kykenevän, etuoikeutetun ihmisen.
                      Edellä kuvatun kaltaista lukiessa nousevat karvat pystyyn. Miksi huonoa käytöstä pitää kuvata juuri näillä sanoilla? Onko kyseessä vain ajattelemattomuus vai tahallinen vihamielisyys vammaisia kohtaan?
                      Selkeät ableismin muodot, joissa esimerkiksi sana autisti hyppää lukijan silmille, on helppo tunnistaa. Niihin on myös helppo puuttua, vaikka laittamalla kommentoijalle palautetta.
Ensimmäisen esimerkkimme nuori mies korjasikin palautteen perusteella kommenttiaan. Pyysi jopa ableistista kielenkäyttöään anteeksi.
Aina ableismi ei kuitenkaan ole näin selkeää ja helposti korjattavissa. Suurin osa siitä on niin hienovaraista, ettemme edes huomaa sitä.
Julkisia tiloja ei ole aina suunniteltu niin, että niissä huomioitaisiin erityistä tukea tarvitsevien tarpeet. Neuvot ja ohjeet on lähes poikkeuksetta suunnattu ns. normaaleille ihmisille.
Hiljattain oli keskustelua siitä, miten lasten pitäisi käyttäytyä ravintolassa. Julkkisbloggari oli suuttunut nähtyään, kuinka eräs lapsi suostui syömään noutopöydän antimista vain jäätelöä.
Bloggarin ajatukset suututtivat monia, mutta erityisen pahasti ne kolahtivat erityislasten vanhempiin. Blogi olikin selkeä esimerkki ableismista. Aistiyliherkkyyksistä kärsivän erityislapsen perheelle saattaa olla ponnistus ylipäänsä lähteä ravintolaan, puhumattakaan siitä, että lapsi pitäisi painostaa maistamaan kaikkea siellä.
Ableismi on myös syvällä kasvatuksessamme. Olen itse sitä sukupolvea, jota neuvottiin kääntämään katse pois, jos vammainen tuli vastaan. ”Älä tuijota” -neuvo pitää sisällään ableismin ytimen: on ”me” normaalit ja ”ne” vammaiset. Olisi aika päivittää neuvo 2010-luvulle: ”Katso silmiin, hymyile, tervehdi.”

Gelato. Sekatekniikka samettipaperille 2017.